Tag Archives: Helsinki

Pretty much on a daily basis I consider writing a letter to the editor of a newspaper. On e-scooters. I am saddened frankly, at how quickly they have transformed the rules on sharing space.

Just as I was beginning to believe that the selfish car-based road usage typical for Helsinki might be on its way out, e-scooters put wheels back to work for #individuals-in-a-hurry.

Many years ago (2005), I wrote about the scarily large vehicles that were then beginning to clog up many streets around me, then known as 4-by-4s (‘citymaasturi’ in my mother tongue). Even back then I was inspired by George Monbiot (who wrote about them again last year). SUVs, or Sports Utility Vehicles, are now normal. Heavier, more dangerous to other road users, and gluttonous devourers of materials and fuel (as the IEA has told us), choosing one must seem natural to some, despite these anti-social impacts.

My complaint is that whether parked or on the go, these high and mighty successes of marketing block road space and mental space that could be open to more public spirited uses. SUVs don’t just take up large amounts of parking space. They are very BIG, and even seem to block out the light.

So I had to go and see the exhibition at Espoo’s EMMA by Elmgreen & Dragset titled 2020, which takes a new look at cars and storing them. I was not disappointed.

EMMA’s gallery space works brilliantly as a spoof car park. An essay on the website spells out more. It includes the important point that “[m]ore than most other design objects, cars can reveal a lot about the power structures in our society.”

The exhibition is open until 17.01.2021.

EMMA is in a repurposed printing press – beautiful concrete and permanently unwashed windows. It is perfect for visiting in the dark season, even in pandemic times.

Closing on the same day, 17.1.2021 at Helsinki’s HAM is another thought-provoking show. The visual artist Terike Haapoja and the writer and playwright Laura Gustafsson have put together an ensemble of three works under the umbrella, Museum of Becoming.

It’s composed of a video, Becoming, an installation of the imaginary Museum of Nonhumanity and a curated collection of works owned by the City of Helsinki, under the title Remnants.

I bought the publication called Bud Book: Manual for Earthly Living, which accompanies the video. It’s available in English and Finnish. I recommend it warmly.

“Footprints are weighty, gluttonous, profligate”, writes Radhika Subramaniam, commenting on walking in a piece that I am – obviously – going to have to revisit later.

As at EMMA, the HAM exhibition points to an atmosphere, perhaps a world, seeking lightness and open space. Both exhibitions come from awareness of things not wanted. With my preoccupation with space taken up by cars that seem to keep growing, the ‘Mini’ below, for instance, both struck me as also concerned with questions about how to make conceptual space. Room for the imagination in this cluttered situation we are in.

Another strand for me to follow up – with my #colleex preoccupations – is something put into words in the book by Satu Herrala, who, among other things, is doing a doctorate at Aalto. She asks, “What is the minimal structure necessary so as not to fill space with everything we already know, but where we could and would dare to trust and try things out”.

Had I not been so slow about writing this, I could have put in a good word for another exhibition still, the Post-fossil show that ended last month at HIAP in Suomenlinna.

But there we have it. My life was quite cluttered enough, so I didn’t write about it. There is, however, a blog, maintained by HIAP, together with the Mustarinda artist network from Kainuu, here.

Besides, the take is quite different from the HAM and EMMA shows, so just as well to save it up for another day – or not.

Kirjamme on saanut mukavasti huomiota.

Toimittajat Riikka Porttila ja Vesa Marttinen ottivat arkkitehtuurikriitikko Tarja Nurmen ja minut lämpimästi vastaan eilen aamulla – ensikokemus radion suorasta lähetyksestä oli siis mukavai.

Radio Suomen Ylen aikaisen 28.10.2015 puheosat löytyvät täältä,

Arkadia book talkJa illalla kirjasta keskusteltiin fantastiseksi kulttuuri-instituutioksi muotoutuneessa Arkadia International Bookshop:issa. Luimme aluksi osia kirjasta ja keskustelimme. Cindy Kohtala (kuvassa oikealla) on kirjoittanuti kirjaan mm. luvun yhdessä ystävänsä Andrew Patersonin kanssa Töölönlahden värikkäistä vaiheista. Arkkitehti Pia Ilosen (kuvassa vasemmalla) kertoma tarina Lasipalatsista on yksi kirjan sydäntälämmittävimimstä luvuista.

Keskustelut jatkukoon!

The book appears to be receiving some interest. Live radio in the morning at YLE with architecture critic Tarja Nurmi who has a chapter in the book (links above as you will have worked out if you read Finnish) and a book reading in the evening at Arkadia International Bookshop where Ian Bourgeot gave us a warm welcome.

May the conversation continue!

On August 29th, as usual on late-summer weekends, there were loads of things going on in Helsinki. The two events I attended required or allowed me to slow down and pay attention.

There was the twentieth anniversary party of the environmental organisation Dodo, which has left such a strong imprint on green thought in Finland. Prior to the music and dancing guests could take a walking tour from the Teurastamo or abattoir district, Helsinki’s answer to global food fashions, through many far less attention-grabbing spaces. But more on that below.

Before joining the Dodo event, I visited the opening of a Nordic environmental art exhibition on the theme of Human Era curated by Laru Art. It was in Lauttasaari, a neighbourhood that was built on an island in western Helsinki, and which is now undergoing rapid “regeneration” or transformation from an industrial to residential area. It also has a remarkable south-facing shoreline that is protected, with areas of tiny rented summer cottages as well.

The concept of Human Era or Anthropocene is in fashion, but to tackle it through art in the landscape, particularly where the city meets the sea, is an inspired move. The artists in the show explained their works in speech, but many of the works spoke clearly themselves – not least this one!

Mainio Päivä Laru Art 2015(“Superlative day understand the beauty of clouds out here under the open sky” – a twist on fridge magnet poetry)

Art helps us think the unthinkable, perhaps, or state unpalatable truths.

Political and commercial institutions seem oblivious to fact that an environmentally damaged and socially chaotic future is already here for most people. This makes the work of inspiring imaginations, making connections and eliciting emotions, in short, the work of artists, extraordinarily important. The exhibition is still in place, until 4th October 2015.

The activists of Dodo were also inspiring imaginations with their 20th-anniversary celebrations. Volunteers with experience of Dodo’s type of hands-on environmentalism had worked together with professional performers and put on a show that was a walk that made us pay attention.

They made the city a stage where all the senses would get used. And my thanks to Tuomas Aro whose b&w photos, interspersed with my snapshots below, will give you a bit of a sense of the occasion.

In the newly developed housing up the hill from Teurastamo, we stopped to think about Dodo’s great hero, urban designer Jan Gehl, and his still valid but unlearned lessons on making cities more human. Why, when the street is not meant as a thoroughfare anyway, has it been designed to be so car-friendly and family-unfriendly? By making us act out better uses for the space we’d been led to, the organisers, many of whom have professional knowledge of planning or urban policy, got us to imagine a range of possibilities. Soon residents joined in, and much civic behaviour ensued.

Dodo kavely 1We found a plot of land that will soon be a park and so switched from criticising the city authorities to recognising their good work. We watched some theatre and soaked in the smells and colours of a guerrilla garden that the city is also allowing to continue. It’s tucked away in its peace so I won’t share its co-ordinates online. I know that people who work it feel it to be one of the best things in their lives at present.

Dodo Krepsko teatteriaSome of us got wet washing the windows of the OP bank headquarters almost completed on a busy road, and wondered about the feel of architecture and parking when one is a human being. We learned also about the damage that the construction of the state-of-the art financial complex wrought on neighbouring houses built almost a century ago, many of which still contain tiled stoves to heat them. In may of Helsinki’s old flats, such pretty and practical stoves add substantially to character and price.

Dodo washing OP windowsWe found more park, more hidden treasure, some industrial area, urban rap, history lessons and simply more city than we, or at least I, had known before.

Dodo PasilassaWe ended up, of course, at Pasila’s Turntable for speeches and fun and dancing. We feasted on veggie stuff, something sustainable that Dodo has helped popularise in Finland.

DodoburgersAnd used that self-powered speaker-system of course.

Dodo kavely voimalaitosA point to make? That environmentalism is not just one thing. And a second one: we live in an urban age, environmentalism has to be about the city.

Thirdly: thanks to all responsible.

[*Solastalgia – the distress caused by environmental change]

Solastalgia, as I briefly mentioned earlier,  is caused above all by mega-scale devastation, for instance of the kind that happens when old (or current) industrial production facilities overspill their bounds. As we’ve been reading, yellow sludge in Colorado destroys life forms but it also breaks hearts and makes it harder to live. Arriving decades after industry has left, this is poison that’s not just escaped the spatial confines that were supposed to keep things in order, it’s messed with linear time too. It’s brought past troubles into the present.

But it wasn’t toxic sludge I wanted to blog about, but Helsinki’s seemingly irrational planning regime. That too, can cause a kind of solastalgia. Importantly, the damage is not done yet and the activists are still busy getting the message across that something uniquely precious is about to be squandered, an island of 82 hectares within Helsinki’s city limits on which wildlife and villa life flourish: NO CONCRETE JUNGLE IN VARTIOSAARI!

Ei betoniviidakkoa

The prospect of turning Vartiosaari into a sleepy suburb for 7 000 future residents leaves me lost for words. So, instead of them, a series of pictures taken today, Vartiosaari Day. Thank you to all those whose activity made today possible.

Waiting to be picked up from Reposalmentie

Waiting to be picked up from Reposalmentie where most of us arrived by bus or bicycle – only about 7km from the city centre

Picnic company is unimpressed by the proposed plans

Picnic company is unimpressed by the proposed plans

Many others still waiting to be shuttled to the island

Activists hung up information about the city's plans

Activists hung up information about the city’s plans

The old stalls - barn dance and nibbles and goat-petting

The old stalls – barn dance and nibbles and goat-petting

A day and a place for taking photographs

A day and a place for taking photographs


That “Sibelian” view

Ancient beacon hill

Ancient beacon hill



Photographing and talking, incredulous

Photographing and talking, incredulous

Lots of places to go on this not uninhabited island

Lots of places to go on this not uninhabited island

The biggest oak tree I've seen in Finland - they didn't cut down the forests around villas like they did everywhere else in Finland

The biggest oak tree I’ve seen in Finland – they didn’t cut down the forests around villas like they did everywhere else in Finland

Happy visitors waiting to be ferried back to the mainland by volunteers

Happy visitors waiting to be ferried back to the mainland by volunteers

More Vartiosaari information in Finnish here and and here facebook-based friends of the island here and a slightly out of date text in English by artists keen to prevent the madness from going further here. I will be there again next week to talk about nature, culture and our times.

P.S. Searching online I just found this well-informed and oh-so-beautifully written letter to the planning committee who discussed Vartiosaari in May this year. Well, well worth a read.

AvoinnaLähistölle paperikauppaa, että lapset pääsisivät hipelöimään ja vaikka ostamaan kivoja juttuja, ja minun kaltaiset ihmiset saisivat kynät ja musteet ja painavat tulostuspaperipinot helposti kotiin.

Pankkikonttorin, missä virkailijat ehtisivät hymyillä ja palvella. Pelkkä konttorikin olisi kiva.

Kemikalion. Muistatteko? Ettei kaikkea täytyisi Stokkalta noutaa.

Kirjakaupan. Eipäs. Kirjakauppoja, sellaisia asiantuntevia, joiden kautta voisi tilata haluamansa, kun ei pienen kaupan hyllyille kuitenkaan eksy kaikkia niitä teoksia, mitä juuri minä toivon.

Kauppa, josta saisi alusvaatteet ja sukat. Ettei kaikkea täytyisi Stokkalta noutaa.

Sellainen ruokakauppa olisi kiva, joka ei kuuluisi S- eikä K-ketjuihin eikä kuitenkaan olisi pullollaan pääasiassa luksustuotteita. Sellainen kauppa, joka kehittäisi valikoimansa rohkeasti oman linjansa mukaisesti, kuitenkin vuorovaikutuksessa lojaalien asiakkaiden kanssa. Sellainen, joka pitäisi yllä käyttökelpoista ja ainakin osittain kotimaista ruoan tuotantoa tukevaa valikoimaa.

Kotikaupunkia, jonka rantoja, metsiä ja hienoimpia rakennettuja ympäristöjä ei jatkuvasti kansainvälisen pääoman ja poliittisten muotien kuvitellut tarpeet uhkaisi.

Close by a newsagent and paper shop, so kids could go and rummage through their fun stuff, and people like me could get pens and inks and heavy stacks of printing paper.

A local bank branch, where the staff have time for service with a smile. Actually, just a branch would be nice.

A “kemikalio” – for toiletries and stuff. So you don’t need to get everything from Stokkers.

A bookshop. No. Bookshops, ones with expertise, and through which you could order the books you want.

A shop to buy underwear and socks. So you don’t need to get everything from Stokkers.

It would be nice to have a shop that wasn’t part of either the S or K corporate families. One with its own style and selections, that has a good rapport with customers, and that carries a substantial range of local products but that isn’t primarily a purveyor of luxury items.

A hometown whose waterfronts, forests and finest built environments weren’t under constant threat from the imagined requirements of global capital and the political fashions it supports.

AsistiaP. S.

Below are some pertinent links to set out context that inspired my thoughts above, namely the way global trends in designing cities impacts on semi-peripheral places like Helsinki. For this city, let’s be honest, has insufficient resources to resist the lure of international planning trends combined with repeated flattery (in Finnish).

To be exact, I refer, of course, to the determined efforts of the New York-based Guggenheim Foundation to leave its mark on Helsinki.

An enthusiastic view point here,

Another, more cosmopolitan-sounding view

Another, this one closer in tone to much of what a Finnish-reader might have access to,

And a possibly interesting perspective here, from the PR firm behind the achievement of getting the project back on the political agenda. In fact, over the past week, the Guggenheim has dominated it,

Today I am going to be helping to guide a bunch of Helsinki-lovers along a few familiar routes of my native city, not straying more than a thousand metres or so from where I was born.

It’s part of an international celebration of the work and legacy of urban writer and activist Jane Jacobs. And it’s thanks to the collective and ongoing enthusiasm of Finland’s dodos that some walks are going ahead here. It’s not going to be the cloudless day it was yesterday, but I think it’ll be a good day for a walk. Just like it so often is in these parts.

We will be meeting at 1.30 on the southern edge of the Meilahti hospital campus at the Children’s Castle hospital. We will walk along the leafy seaside edge of Taka (or Rear) Töölö (“architecturally highly valued”) and wend our way via Helsinki’s favourite beach, a historic “pavilion” and a seaside cemetary to another hospital in Kamppi, Maria. There we’ll pick up the end of the Baana cycle-route (the ex-railway) and end up at Jätkäsaari’s Huutokonttori, a show-site of 21st century construction surrounded by plenty of building site. A café and other facilities will be open until 17.00.

Reittimme lähtee Meilahdesta ja jatkuu kulttuurihistoriallisesti ja rakennustaiteellisesti arvokkaan Taka-Töölön länsipuolitse pitkin Taivallahden rantaa. Käydään Hietaniemen uimarannalla ja hautausmaalla, poiketaan Marian Sairaalalla, nähdään Baana ja päädytään Jätkäsaaren infokeskukseen eli Huutokonttorille.

Meilahti (eli kaupunginosa numero 15), Taka-Töölö (14), Etu-Töölö (13), Kamppi (04), Länsisatama (20). Matkan varrella mm.:

* Lastenlinna (Elsi Borgin, Otto Flodinin ja Olavi Sortan suunnittelema). Rappauksen taidonnäyte – Yrjö Kyllösen työtä.

Puistoa ja muuta mukavaa.

Soutustadion ja Merimelojat sekä erilaisia ravitsemuspalveluja.

Mattolaituri, maitokauppa, venesatama. Hesperian Esplanadin länsipää.

Suomen Ympäristökeskus, entinen Yleisradion toimitalo, 1968.

* Taivallahden Kasarmit 1945-5, Martta Markikainen (myöh. Ypyä) ja Märtha Lilius-Tallroth. Helsingin ensimmäisiä funkkisrakennuksia. Esimerkki “puolustusministeriön 1930-luvun alun pyrkimyksistä optimaalisesti mitoitettuun, tarkoituksenmukaiseen, kestävään ja hygieeniseen arkkitehtuuriin”. Puolustusvoimat muutti pois 2000. “Tyhjillään olo on rapauttanut rakennuksen kunnon nopeasti”. (H:ki. Asemakaavan muutosselostus 2013).

* Hietarannan paviljonki – 1930 Gunnar Taucher

Hietaniemen hautausmaa, perustettu 1829.

Kulkutauteihin alunperin erikoistunut Marian Sairaala – tällä paikalla vuodesta 1873 – tällä nimellä vuodesta 1894.

Baana, avattu 2012.

Huutokonttori, Tyynenmerenkatu 1, ja rakennustyömaata.

Ja facebook linkin kautta näkyy, miten joku siellä Janeswalk-organisaatiossa on lähtenyt markkinoimaan kävelyämme:

Helsingin Kaupunkisuunnittelulautakunta kokoontuu ylihuomenna päättämään – taas kerran – Pasilan läpi aiotusta uudesta suurväylästä, Veturitiestä.

Vaikka Helsinki muiden “menestyskaupunkien” tavoin hehkuttaa ympäristöystävällisyyttään, tässä ollaan nyt rakentamassa sellaista asfalttikenttää keskelle tulevaa asuinaluetta, että luulisi menneensä aikakoneessa 60-luvulle.

Veturitie KSV 4.2013Veturitie tämän näköisenä on käytännössä läpikulkuväylä. Näin isolla tiellä ajetaan lujaa, mikä tekee sitten mahdottomaksi mitkään yritykset toteuttaa ihmisen mittaista kaupunkia.

Näitä päätöksiä sekä Pasilan katuverkosta että tulevan keskustakorttelin suunnittelulähtökohdista on jo tehty kaikessa hiljaisuudessa useiden vuosien ajan. Jaksaako kukaan oikeasti niitä enää seurata? Taitavat uskoa järkyttyneet helsinkiläiset vihreätkin, ettei mitään ole tehtävissä.

Jotkut toki jaksavat pohtia parempaakin.

Pasilan vanhoilla veturitalleilla uutta urbaania elämää jo usean vuoden ajan tuottaneet Kääntöpöytä-kaupunkiviljelyprojektin aktiivit ovat visioineet mainion vaihtoehdon liikennekurjuudelle täällä.

Muuallakin Helsingissä ollaan heräämässä siihen, että kaupunkeja tehdään, ja että tätäkin kaupunkia voidaan tehdä hyvin tai sitten huonosti. Omasta mielestäni tähän mennessä Helsinkiä on pääasiassa tehty aika hyvin – on kansainvälisesti kehuttua umpikorttelikeskustaa upeine jugend-luomuksineen, on puistoa, kaupunkimetsää ja rantaa. Julkinen liikenne on ihan OK, kunhan sen ei anneta rapistua. Ja meillä on myös toimivaa ja rakastettua modernia lähiötä. Paikallisaktiivit ja jotkut suunnittelijatkin ovat alkaneet tajuta niidenkin arvon. Ja saattaahan noista uudemmista alueista – Arabianrannasta vaikka – vielä ehkä saada ihan kunnollisia asuinalueita, joilla on vahva identiteetti ja joissa on hyDoc Lounge 4.4.2013vä elää.

Tällaisista asioista keskusteltiin ihastuttavan moniäänisesti torstaina Doc Loungen järjestämän elokuvaillan päätteeksi. Ensin nähtiin mainio The Human Scale. Sitten puhuttiin kaupungin järjettömyydestä.

Mukana keskustelussa olivat Elon dokumentaarisen elokuvan proffa Susanna Helke, yhdyskuntasuunnittelun proffa Kimmo Lapintie, We Love Helsingin toiminnanjohtaja Timo Santala ja allekirjoittanut, antropologian tohtori, dosentti Eeva Berglund.

Antropologi on myös ohjaajakin, Andreas Dalsgaard. Sen osasi leffasta melkein arvata. Elokuvan näkökulma kun on ihmisen (antroposin).

Yksi elokuvan pääviesteistä on, että kaupunki, joka on suunniteltu autoille eikä ihmisille on tietenkin hyvä autoille ja huono ihmisille.

Pääasiallinen elokuvan sankari on silti tanskalainen Jan Gehl, arkkitehti joka on vuosikymmenet levittänyt tätä sanomaa. Yksityiskohdista ja erilaisista konteksteista voi hyvin edelleen väitellä, mutta Gehlin perusoppia on vaikea kiistää: ihminen viihtyy parhaiten ihmisille suunnitellussa ympäristössä, ja kaupunki, joka näillä periaatteilla suunnitellaan myös kukoistaa.

Niinpä herää kysymys Helsingin liikennesuunnittelijoille: miksi he eivät ole tätä oppia sisäistäneet? Vai onko ylimitoitetun tien kiiruhtamisen taustalla sittenkin jokin finansseihin liittyvä fantasia?

Ville Ylönen, Diplomityö: Hietarannan vanhan pukusuojarakennuksen korjaus- ja muutossuunnitelma kyätaloksi, Aalto Yliopisto 2012

Ville Ylönen, Diplomityö: Hietarannan vanhan pukusuojarakennuksen korjaus- ja muutossuunnitelma kyätaloksi, Aalto Yliopisto 2012

torstaina 10.1.2013

Hietsun vanhan paviljongin purkupäätös olisi käsittämätön

Eeva Berglund

Kau­pun­gin­hal­li­tus jät­ti maa­nan­tai­na 7. tam­mi­kuu­ta Hie­ta­ran­nan kiis­ta­ka­pu­lak­si nous­seen pui­sen pa­vil­jon­gin tu­le­vai­suu­den vii­kok­si pöy­däl­le. Ra­ken­nus, jo­ka on ilah­dut­ta­nut ja pal­vel­lut hel­sin­ki­läi­siä jo vuo­des­ta 1930, saa­te­taan pur­kaa.

Mar­ja Sa­lo­maan kir­joi­tus (HS Kau­pun­ki 8. 1.) ab­sur­din ti­lan­teen taus­tois­ta oli su­rul­li­nen ja kä­sit­tä­mä­tön ta­ri­na laa­jem­mas­ta­kin Hel­sin­kiä vai­vaa­vas­ta on­gel­mas­ta.

Kun me­neil­lään ole­va val­ta­va muu­tos mai­ni­taan juh­la­pu­heis­sa, muis­te­taan ai­na sa­noa, et­tä hel­sin­ki­läi­nen ra­ken­net­tu ym­pä­ris­tö on ul­ko­mai­ta myö­ten ar­vos­tet­tua. Ai­ka­kau­teen kuu­luu myös se, et­tä hel­sin­ki­läi­siä ke­ho­te­taan oma-aloit­tei­suu­teen myös kau­pun­kin­sa pa­ran­ta­mi­ses­sa. Sa­maan ai­kaan kui­ten­kin vä­lin­pi­tä­mä­tön suun­nit­te­lu uh­kaa pi­la­ta Hel­sin­gin kau­neu­den ja viih­ty­vyy­den.

Yli­ol­kai­nen asen­ne asuk­kai­ta koh­taan ma­sen­taa ja vaa­ran­taa ra­ken­ta­vat­kin aloit­teet.

Asu­kas­jär­jes­töt ovat usein pyr­ki­neet vuo­ro­pu­he­luun kau­pun­gin kans­sa, ja usei­ta vaih­to­eh­toi­sia ja kun­nian­hi­moi­sia­kin suun­ni­tel­mia on tee­tet­ty. Muu­ta­ma nä­ke­mä­ni on tar­jon­nut mie­les­tä­ni vi­ras­to­jen ja suur­ten ra­ken­nus­fir­mo­jen mas­sa­tuo­tan­toa oleel­li­ses­ti hie­nos­tu­neem­pia ja mie­len­kiin­toi­sem­pia rat­kai­su­ja. Nii­tä voi­si ot­taa va­ka­vas­ti useam­min­kin.

Pait­si et­tä ta­paus Hie­ta­ran­ta osoit­taa kau­pun­gin vä­lin­pi­tä­mät­tö­myyt­tä kult­tuu­ri­his­to­riaam­me koh­taan, se koet­te­lee myös oi­keu­den­ta­jua.

Mar­ras­kuun lo­pus­sa­han il­moi­tet­tiin, et­tä kiin­teis­tö­vi­ras­to myi­si Gun­nar Tauc­he­rin suun­nit­te­le­man mie­len­kiin­toi­sen puu­ra­ken­nuk­sen kau­pun­ki­ak­tii­veil­le kun­nos­tet­ta­vak­si. Se oli hie­no pää­tös, an­sait­tu luot­ta­muk­sen osoi­tus ja kii­tos sii­tä suu­res­ta ja ar­vok­kaas­ta työs­tä, jo­ta oma-aloit­tei­set ih­mi­set ovat vuo­sien mit­taan ra­ken­nuk­sen pe­las­ta­mi­sek­si teh­neet.

Sa­lo­maan mu­kaan hal­lin­nos­sa ei tä­tä ole juu­ri­kaan osat­tu ar­vos­taa. Mut­ta kun kau­nis ra­ken­nus on jä­tet­ty rap­peu­tu­maan, myyn­ti­pää­tök­sen hä­ti­köi­ty pe­ru­mi­nen on kä­sit­tä­mä­tön­tä juu­ri nyt, kun in­no­va­tii­vi­nen rat­kai­su­kin oli­si nä­kö­pii­ris­sä.

Pur­kua on pe­rus­tel­tu muun muas­sa sil­lä, et­tä alueell­la oli­si on­gel­mal­lis­ta pyö­rit­tää kah­ta kah­vi­laa. Tii­vis­ty­väs­sä kau­pun­gis­sa lie­nee ti­laa useam­mal­le yrit­tä­jäl­le näin hie­nol­la pai­kal­la.

Toi­nen pe­rus­te­lu löy­tyy apu­lais­kau­pun­gin­joh­ta­ja Han­nu Pent­ti­län al­le­kir­joit­ta­mas­ta esi­tyk­ses­tä kau­pun­gin­hal­li­tuk­sel­le. Sen mu­kaan ra­ken­nus on huo­no­kun­toi­nen ja ym­pä­ris­töään “ny­kyi­sel­lään kiis­tat­ta ru­men­ta­va”, niin­pä “ti­lan­tees­sa, jos­sa ei ole edel­ly­tyk­siä luo­tet­ta­vas­ti ar­vioi­da sen säi­lyt­tä­mi­sen ja no­pean kun­nos­ta­mi­sen rea­lis­ti­sia mah­dol­li­suuk­sia” se on pu­ret­ta­va. Täl­lai­set väit­teet tun­tu­vat se­kä pa­hoil­ta et­tä asian­tun­te­mat­to­mil­ta.

Mi­tä pi­kais­ta pur­kua ha­lua­vat pel­kää­vät? Va­paa­eh­toi­set ovat sin­nik­kyy­ten­sä osoit­ta­neet ja heil­lä on re­surs­se­ja teh­dä uraa­uur­ta­vaa työ­tä yh­tei­sek­si hy­väk­si. Laa­dit­ta­koon kaup­pa- ja vuok­ra­kir­jat si­ten, et­tei kau­pun­gil­le tu­le yli­mää­räi­siä kus­tan­nuk­sia. Jo myyn­nil­lä kau­pun­ki sääs­te­täi­si ar­vioi­dut yli 90 000 eu­roa pur­ku­kus­tan­nuk­sis­sa.

Oli­si kä­sit­tä­mä­tön­tä, jos kau­pun­ki ei voi­si tar­jo­ta pa­vil­jon­gin puo­lus­ta­jil­le edes mah­dol­li­suut­ta.

Ee­va Berg­lund
Etu-Töö­lö, Hel­sin­ki

En ihan muista, miksi laitoin Etu-Töölö, tai miksi käytin usein-sanaa ja se johdannaisia niin paljon, mutta kiva nähdä lehdessä.

Myös Hufvudstadstbladet on julkaissut aiheesta eilen:


Eilen kirjakaupassa tulin silmäilleeksi Richard Sennettin viime vuonna ilmestynyttä Together. Sitä edeltävät teos, The Craftsman oli tehnyt minuun vaikutuksen, ja onnistuin myymään siitä arvion eräälle suomalaiselle lehdellekin, joka löytyy edelleen täältä. Uuden kirjan alkusanat sisältävät seuraavan:

The last lap of my project lies before me, a book on making cities. They aren’t made very well today.

Ja kirjahan oli siis ostettava. Ei vähiten siksi, että viime perjantai-iltapäivä meni omasta puolestani sen selvittämiseen, miksi yhtäkkiä Hietarannassa sijaitseva Gunnar Taucherin suunnittelema kaunis puurakennus olisi purettava, kuten Hesari sitten uutisoikin. Alla kuva syksyltä 2009.


Helsingin kaupunginhallitukselle ehdotetaan huomisaamuisessa kokouksessa rakennuksen purkua siitä huolimatta, että marraskuussa jo uutisoitiin, että se myytäisiin yhdellä eurolla kaupunginosa-aktiiveille korjattavaksi.

Kaupunkeja ei enää rakenneta kovin hyvin, mutta eivät tunnu demokratian periaatteetkaan oikein toteutuvan.

Tässä on taustalla kunnianhimoista kansalaistoimintaa. Mukana olleilla tahoilla, Töölö-Seuralla, Töölö-Liikkeellä, Töölöläinen Oy:llä ja muilla, on ilmeisesti paitsi sinnikkyyttä myös resursseja. Itse olen sivusta seuraaja, mutta olen iloinnut heidän työstään. Samoin arkkitehti Ville Ylösen panoksesta. Vielä opiskelijana vuonna 2011 ryhtyi hän tekemään diplomityötään rakennuksesta. Työ kartoittaa mm. paviljongin roolia helsinkiläisessä arjessa kautta vuosikymmenten, mutta ennne kaikkea se tutkii vanhan ja uuden puurakentamistekniikaan yhteensovittamisen mahdollisuuksia. Kestävyydestä huolta pitävälle, aiheen ei luulisi olevan marginaalinen. Käsittääkseni Ylösen työ käy mainiosti alustavasta korjausrakennussuunnitelmasta.

Niinpä perjantai ilta, lauantai aamu, ja nyt sunnuntai aamu, ovat taittuneet aiheen parissa, eikä vähiten facebookissa, missä on tuohduttu. Alla oleva kirje taas lähti Hesariin eilen, mutta valitettavasti se kh:n kokous on jo huomenna.

Helsingin rakennettu ympäristö on kovassa muutoksessa. Juhlapuheissa muistetaan iloita myös helsinkiläisten oma-aloitteisuudesta kaupungin kehittäjinä. Mutta tässä koko muutosprosessissa on jotain pahasti vialla. Ympäri Helsinkiä asukkaiden oikeudentajua loukataan yliolkaisella ja suorastaan huonolla suunnittelulla. Ei meitä voi haukkua NIMBYiksi, jos vastustamme sitä uutta, isoa ja rumaa jota tarjotaan. Mielestäni kaupunkiaktiivien teettämät vaihtoehtoiset suunnitelmat ovat yhä useammin virastojen ja suurten rakennusfirmojen massatuotantoa oleellisesti hienostuneempia ja mielenkiintoisempia.
Viimeisin esimerkki oli perjantaina 4.1. tietoon päässyt uutinen Hietarannan entisen kesäkahvilan ja pukuhuonerakennuksen mahdollisesta purkamisesta, jota kaupunginhallitus käsittelee 7.1.. Kaupunki haluaisi sittenkin purkaa rakennuksen, vaikka marraskuun lopussa ilmoitettiin, että Kiinteistövirasto möisi sen töölöläisille kunnostettavaksi säästäen siten arvioidut 90 000€ sekä – asia mikä on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle – kulttuurihistoriallisesti merkittävän rakennuksen.
Se päätös oli suuren työn tulos, jota oma-aloitteiset helsinkiläiset ovat vuosien mittaan tehneet. Vapaaehtoistyön valossa oli selvinnyt esimerkiksi se, että paikalleen sopiva, mutta kaupungin häpeällisesti rappeutumaan jättämä kaunis rakennus, voitaisiin kyllä kunnostaa. Se voisi hyvin jatkaa eloaan siellä mäntyjen juurella, ilahduttamassa tulevia helsinkiläisiä niin kuin on ilahduttanut aiempiakin.
Perjantain uutisoinnin mukaan olisi ongelmallista pyörittää kahta kahvilaa alueella, sillä siellä on jo Ann Mare-niminen kahvila uudessa, oleellisesti vähemmän mielenkiintoisessa, mutta sitäkin näkyvämmässä rakennuksessa. Tuollaisesta asiasta voi kuitenkin sopia kaupungin ja uuden omistajan välillä. Kaupungin nettisivujen linkkiviidakosta löytyi myös Hannu Penttilän allekirjoittama esitys kaupunginhallitukselle, jonka mukaan rakennus on huonokuntoinen ja ympäristöään “nykyisellään kiistatta rumentava”, ja “lähtökohtana tulee pitää sen purkamista tilanteessa, jossa ei ole edellytyksiä luotettavasti arvioida sen säilyttämisen ja nopean kunnostamisen realistisia mahdollisuuksia.”
Tuntui pahalta tuollaista lukea. Jos omatoimisuutta halutaan edistää, ja kun sitä todennäköisesti myös tulevina vuosina todella tarvitaan, jotta Helsinki säilyisi tulevaisuutenakin poikkeuksellisen viehättävänä kaupunkina, miksei kaupunki voi tarjota sinnikkäille ja asiantunteville paviljongin puolustajille edes mahdollisuutta? Mitä kaupunki menettäisi? Innostusta on ja hyvin resurssoidut töölöläiset voivat hyvinkin onnistua tekemään kulttuuriteon, josta varmasti muutkin kuin paikalliset iloitsisivat. Jos kaupunki pelkää, ettei niin olisi, kirjattakoon tätäkin koskevat ehdot kauppasopimukseen.


Lupaamani kirja-arvio, julkaistu Rakennettu Ympäristö-lehdessä 4/2011

Pasi Mäenpää Helsinki takaisin jaloilleen: Askelia toimivampaan kaupunkiin

Gaudeamus, syyskuu 2011

Pasi Mäenpään Helsinki takaisin jaloilleen pukee sanoiksi tuntemuksia ja epäilyksiä, jotka moni pääkaupunkilainen varmaan tunnistaa. Tuotteliaana ja empiristä tutkimusta paljon tehneenä sosiologina ja paljasjalkaisena helsinkiläisenä Mäenpää on sisällyttänyt kirjaan niin kritiikkiä kuin parannusehdotuksiakin helposti lähestyttävässä muodossa.

Kirjasta saa paljon irti, vaikkei olisikaan vakuuttunut kaikista sen ideoista, kuten “monitoimiostareista” tai osallistuvan suunnittelun “win-win-win” tilanteista. On varsin hienoa, että kirjan pääosassa ovat ideat. Niitä Mäenpää tutkijana on joutunut usein siivoamaan pois raporteistaan, mutta juuri niitä nyt tarvitaan. Samoin Mäenpään huoli kaupunkitutkimuksen kapenemisesta menestymisideologian kuuliaaksi palvelijaksi on ongelma, joka saa tässä ansaitsemaansa huomiota.

Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen purkaa piinttyneitä käsityksiä suomalaisesta kaupunkikulttuurista ja tarjoaa niiden tilalle tutkimukseen ja todellisuuteen perustuvaa, siis realistisempaa, pohjaa Helsingin kehittämiselle. Toisessa osassa Mäenpää kohdistaa kritiikkinsä Helsingin hallintoon ja kysyy, miksi kaupunki kaikessa monimutkaisuudessaan nähdään siellä vain taloudellista voittoa havittelevana bisneksenä. Tässä osassa uusliberalistisen kvasi-politiikan kritiikki ja kaupunkiarjen todellisuus nivoutuvat valaisevasti yhteen: brändäämiset, markkinoinnit ja “taidepläjäykset” (kuten Guggenheim) ovat hallinnon suosiossa, mutta niiden vaikutus kaupunkiin yhteisönä on usein kielteinen. Hallinnon omaksuma menestymisen ideologia tuntuu paitsi infrastruktuurissa ja ihmisten toiminnassa, myös politiikan köyhytmisessä: asukkaan vain oletetaan hyväksyvän se, että on tärkeämpää houkutella uusia osaajia, turisteja, investoijia ja pääomia kuin huolehtia jo olemassaolevasta. Yleishyödyllisyys palaa tarinaan kirjan kolmannessa osassa, jossa Mäenpää tarjoaa vaihtoehtoisia visioita yhteisöllisyyttä ja ekologisia rajoja korostaen.

Eurokriisin jatkuessa kirjan pohdinnat Helsingin kehittämisestä tuntuvat paljon rakentavammilta lähtökohdilta kuin globaalin kiinteistöbisneksen varjossa muovautunut utopioiden pyörittely. Keskustelu jatkukoon!

Pieni jälkikirjoitus: Mäenpää, kuten niin moni helsinkiläinen kommentaattori, haluaisi Helsinkiin lisää avoimuutta. Siinä onkin tulevaisuudessa haastetta.

Yllä valokuva siitä, miten Helsingissä avoimuus kuitenkin paikoitellen toteutuu. Kuitenkin katujen Helsinki – katu kävelytilana ja kaupanteon paikkana – saattaa olla uhattuna. Palataan siihenkin aiheeseen.