Metsä kaupungissa, Meri-Rastilassa

Helsingin rakentamisessa vallitsee näköjään yksi periaate: tiivistä, tiivistä, tiivistä.

Meri-ei-kaupunkiVielä hiljattain rohkenin ajatella, että syrjäisessä ja poikkeuksellisen viehättävässä, mutta erittäin harvaan asutussa Helsingissä, tiivistäminen parantaisi asioita.

Valitettavasti tiivistämisen periaate käy käsi kädessä vanhan tutun letkautuksen, ”form follows finance”, kanssa. Sen, ja teknologian mahdollistaman nopean rakennuttamisen tukemana, kauniita kaupunkiympäristöjä ympäri maailmaa on hävitetty wau-arkkitehtuurin ja halvalta näyttävän massatuotannon tieltä.

Maanantain kokouksessaan Helsingin kaupunginhallitusta pyydetään kajoamaan Meri-Rastilan ainutlaatuiseen yli 50ha rantametsään. Tiivistetään täälläkin, tosin keskelle metsää! Helsingin uuden yleiskaavaprosessin kauniit sanat – kaupunki arvostaa virkistysalueita – voitaneen kevyesti sivuuttaa.

Eilen kävin metsässä kolmatta kertaa. Luonto-Liitto kutsui.Merinäköala Upeita kuvia täällä.

Täydennysrakentamisena markkinoitu Meri-Rastilan osayleiskaava toisi kerrostaloja metsän pohjoisosaan, metron läheisyyteen. Hieman tarkemmin asiaa tutkittuani, voin todeta vain, että idea on, sanalla sanoen, käsittämättön.

Olen kuullut, että ne 2000 luvattua tulevaa helsinkiläistä, joista osa sitten ehkä saisi merinäköalat siitä Vuotien kupeesta, auttaisivat kaupunkia ja poliitikkoja  hoitamaan asunnottomuutta, pysäyttämään itäisen Helsingin segregaatiota, täyttämään kaupungin kassaa ja jopa helpottamaan rakennuttajien työtä.

Eräs luottamushenkilö nimittäin totesi minulle, että Suomessa firmat mieluummin rakentavat kokonaisia alueita keskelle tyhjää. Tontti kerrallaan jo olemassa olevan kaupungin sisällä rakentaminen kun on hankalaa. Näitä firmoja on, näin hän sanoi, pakko kuulla.

MerimajaKuitenkaan Meri-Rastilan metsän muuttaminen asunnoiksi ei korjaa pääkaupunkiseudun asuntopulaa eikä paranna asukkaiden kenties heikkoa elämänlaatua. Eikä virkistysalueena vuosikymmenet hoidettuun metsään kaavoittamista millään muotoa edes voi kutsua täydennysrakentamiseksi.

Meri-Rastilan vanha metsä nousee rannalta kalliolle ja jääkauden alueelle loihtimalle pirunpellolle. Vaikka moottoriliikenteen humina sinne kantautuukin, sinne ehtii kaupunkilainen hyvin uppoutua virkistymään pitkäksikin aikaa. Kaupunkimetsien merkitys hyvinvointiin on hyvin tutkittu asia, ks. esim. täällä ja täällä.

MerikääpiäKäävistä en tiedä paljoakaan. Luotan kuitenkin Suomen Luonnonsuojeluliiton asiantuntemukseen: pohjoinen elinympäristömme on erittäin haavoittuva ja boreaalisen metsän monimuotoisuutta, jota Meri-Rastilan metsässä riittää, olisi suojeltava.

Mutta itseäni viehättää metsän tunnelma! Mikä yllätys kivenheiton päässä mitäänsanomattoman Rastilan metron läpikulkumaisemasta!

Tämä metsä on osa kaupunkia. Se ei ole “tyhjää tilaa” odottamassa täyttöä. Se edistää hyvinvointia erityisesti tiivistyvällä, ruuhkautuvalla pääkaupunkiseudulla, jossa jatkuva raju muutos ja vaatimus sopeutua uusiin urbaaneihin arvoihin, ravistelee sekä ihmisten arkea että oikeudentajua.

Paine rakentaa tiiviimmin ei ole pelkästään helsinkiläisten ongelma. Se on maailmanlaajuinen vitsaus, johon on helppo yhdistää ekologisen kestävyyden retoriikka. Kiinan tai joidenkin kaakkoisaasialaisten kaupunkien kohdalla massiivisen tiivistämisen tieltä sijoiltaan menee vuosittain miljoonia – ihmisiä ja muita eläviä. Samalla maailma menettää jo olemassaolevia hyviä ja tiiviitä kaupunkilaisia elämän muotoja. Niistä on vuosisatojen saatossa, innovaatio innovaatiolta, kudottu toimivia, usein rakastettuja kaupunkiympäristöjä. Nyt rakennettavat korkeiksi tiivistyvät alueelliset tai yksittäiset ratkaisut eivät tuota välttämättä yhtään sen ekologisempaa kaupunkia, kuin tällaiset vanhoista kerrostumista koostuvat matalammat alueet.

Tosin vedenpitäviä sääntöjä kaupunkisuunnittelussa on melko vähän. Tärkein lienee, että paikallisia olosuhteita on kunnioitettava.

Kaupunkisuunnitteluun pitäisi kuulua myös yhteistyö asianosaisten kanssa. Yksi luku Meri-Rastilan tarinaa onkin onneton kansalaiskuulemisprosessi. Siitä on kirjoitettu jo paljon, esimerkiksi Pro-Meri-Rastilan blogissa.

MerikylttiLuonnonsuojelun ja kaupunkilaisen elämän yhteensovittaminen on toki mahdollista. Tämän osoittaa Nina Nygrenin viikko sitten puolustama väitöskirja, Liito-Oravan suojelun poliittinen prosessi ja suunnitteluvara Tampereen kaupunkiseudulla. Minulla oli ilo olla vastaväittäjä – palaan aiheeseen tuonnempana.

Meri-Rastilassa, kuten missä tahansa muuallakin, luonnonsuojelun ja kaupungin kasvun integroiminen vaatii hyvää kommunikaatiota – aitoa vastavuoroisuutta, kuuntelemista ja jopa villien ideoiden kehittelyä. Meri-Rastilasta tosin oli mahdollista sanoa vielä syksyllä 2013, kun paikalliset ovat yrittäneet vuosikausia tulla kuulluiksi, että “laajamittaisempi vuorovaikutusraportin tarkastelu olisi kuitenkin ollut – ja on yhä – mahdollinen”.

Meri-Rastilassa voi tosiaan sanoa, että metsä on osa kaupunkia. Nimenomaan laajan luontoalueen ja ihmisen yhteiselo on alueen vahvuutta. Pikkuinen metsän pläntti ei riitä, ei ihmisille eikä muille.

Rakennetaan asuntoja siis jonnekin muualle, ei ainutlaatuisen syvään ja hienoon mestään. Toki sellainen vaatii taitoja ja uusia innovaatioita. Onneksi kai paras innovaatio syntyy haasteen vastaanottamisesta, eikä helpon tien valitsemisesta, vanhojen polkujen tallaamisesta.

Oma lähtökohtani olisi kierrättää rakennettua kaupunkiympäristöä ennen kuin valloitetaan uusia alueita. Ja jos valloitetaan, tarkastellaan vähän mitä valloitetaan, ja tehdään se sitten hyvässä yhteistyössä paikallisten kanssa.

Lopuksi vielä muutamia muita omia ideoitani, joita en pidä niin villeinä. Kaupunki voisi: tiivistää siellä, missä on liikenneyhteyksien lisäksi jo asfalttia (Koivusaari, Meri-Rastilan jo rakennetut tontit, Malmin lentokenttä jne. jne.); kaavoittaa käytöstä poistuvia teollisuusrakennuksia asumiselle ja työtiloiksi; verottaa tyhjillään seisovia keskustan luksusasuntoja kovemmin; tukea alivuokralaiskulttuuria; me kaikki voimme säästää vettä kylpemällä kaverin kanssa (siis, ei myöskään saunoja asuntoihin).

Advertisements
2 comments
  1. Kanadalainen kaupunkisuunnittelukonsultti Brent Toderian luennoi alkusyksystä Laiturilla. Luennon perusteella Helsingillä näyttäisi olevan paljonkin opittavaa Vancouverilta, jonka kaupunkisuunnittelua Toderian aiemmin oli johtanut. Helsingissä ei osata suunnitella hyvää tiivistämistä (density done well), vaan täällä pyritään edelleen levittämään kaupunkirakennetta luontoalueille.

    Laadukkaan suunnittelun esteenä Helsingissä ovat niin normit kuin asenteetkin. Käytännössä mm. parkkipaikkojen määrää ja asuntojen keskipinta-alaa säätelevät normit estävät tiiviin kaupunkirakenteen. Helsinkiä suunnitellaan autoille. Kaupunki ei myöskään ole noudattanut Toderianin ohjetta, etteivät taloudelliset arvot saisi ohjata suunnittelua.

    Toderianin mukaan kaupungin voi muuttaa yhden sukupolven aikana niin hyvässä kuin pahassa. Tällä hetkellä näyttää, että Helsingissä on erityisen suuri riski huonoon muutokseen, sillä kaupungin tavoite näyttäisi olevan pikemminkin “growing out” kuin “growing up”.

  2. eevabee said:

    Hanna-Leena, olen samaa mieltä. Päättäjissä on kai liian monia, jotka eivät ymmärrä, miten haavoittuvaa tämä meidän hyvä on. Monet jaksavat kuitenkin kantaa huolta – siitä olen kiitollinen. (Eikä anneta kenenkään sanoa, että tässä on kyse jostain suomalaiskansallisesta kaiken vastustamisesta – puolustamisesta ja paremman keksimisestä pikemminkin.) Tsemppiä!

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: