Ärsyttävä ja kiehtova design – Arkkitehtilehti 3/2012 – Irritating and Intriguing Design

TÄMÄ ILMESTYI ARKKITEHTILEHDEN DESIGN-TEEMANUMEROSSA, LÖYTYY HAUSKOINE KUVITUKSINEEN SIVULTA 68

SCROLL DOWN FOR THE ENGLISH TEXT WHICH YOU CAN FIND ALONG WITH THE FUNKY ILLUSTRATIONS ON PAGE 70 OF THE FINNISH ARCHITECTURAL REVIEW 3/2012

Muotoilua – globaalisti designia – hyödynnetään nykyään yhteiskunnassa laajamittaisesti. Liike-elämästä julkiseen hallintoon uskotaan designin kykyyn ratkaista ongelmia. Sanotaan, että palvelumuotoilu ja strateginen design hoitavat viheliäisimmätkin haasteet luovasti mutta realistisesti, vetämättä todellisuuden mutkia suoriksi. Vaikka design-hypetys alkaisi ärsyttää, sen suojissa esitetään parannusehdotuksia, joita arkkitehdit tai kaupunkisuunnittelijat eivät voi ihan noin vain sivuuttaa.

Design-sanan yleistynyt käyttö näyttää olevan sukua ajatukselle, että maailma on oleellisesti monimutkaisempi ja ennakoimattomampi paikka kuin vielä hiljattain. Sellaisessa maailmassa muotoilija tai suunnittelija (en takerru nyt design-sanan kääntämisen nyansseihin) nähdään tekniikan ja taiteen monitaiturina, joka tarjoaa paremman asiantuntijuuden mallin kuin fakkiutunut spesialisti. Designeri ajattelee kädellään, hän piirtää, kokeilee ja pohtii, mutta palautuu aina käsin kosketeltavaan todellisuuteen.

Uusi, avara design-käsite liittyy epämääräisyydessään myös aikamme kaupunkipolitiikkaan, missä kaupungit kilpailevat parhaista innovaatiotalouden ja mukavan yhdessäolon puitteista. Tutkija-konsultit kuten Richard Florida tai Helsingillekin työskennellyt Charles Landry ovat innoittaneet kaupunkeja ostamaan hyvin suunniteltuja tiloja, logoja, iskulauseita, tapahtumia ja muuta mukavaa ja tyylikästä. He kehoittavat myös avoimuuteen ja suvaitsevaisuuteen. Kaupunkilaisten kannalta tosin tämä usein merkitsee arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun alistamista niin kutsutun luovan luokan ja yhä liikkuvamman talouseliitin viihtyvyyden vaatimuksiin. Kaupunkitutkija Maria Kaika on jopa ehdottanut, että nykypolitiikan tuottamaa arkkitehtuuria voisi hyvällä syyllä kutsua autistiseksi, niin vähän se huomioi jo olemassa olevan kaupungin luonnetta tai kaupunkilaisten arkista yhteiselämää.

Myynninedistämiselle alisteinen kaupunkipolitiikka työllistää muotoilijoita monin tavoin, juhlavuonna erityisesti. Maailman designpääkaupunkina Helsinki kumppaneineen on paketoitu keksintöpajaksi, jossa julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin toimintaa halutaan kehittää periaatteella ”muotoilu muuttaa maailmaa”. Näkyvimmin muotoilijat vaikuttavat kuitenkin kaupungin ulkonäköön. Designia tarvitaan paitsi WDC-roskisten suunnitteluun, myös kaikenlaisten kuluttajalle osoitettujen viestien toteuttamiseen.

Jos julkinen design-innostus tuntuu pakonomaiselta myönteisyydeltä, sen kyseenalaistaminen – kuten keskustelu Guggenheimista on osoittanut – on kuitenkin Suomessa vaikeaa. Tilannetta ei auta, että meillä muotoilu on hyvin latautunut käsite, luonteva pari yhtä lailla latautuneelle arkkitehtuurille. Paha olo menee syvälle, kun huomaa, miten viaton muotoilu on antautunut huomiotalouden vaatimuksille. Ei tunnu oikealta, että design-vuoden suojissa sosiaaliviraston asiakas opastetaan brändäämään itsensä tai että ympäristö paketoidaan palvelemaan maksukykyisiä turisteja, innovaatiotalouden boheemeja työnarkomaaneja ja juuretonta pääomaa.

Muotoiluala ja teollinen kapitalismi ovat kuitenkin aina kietoutuneet toisiinsa, myös Suomessa. Itse asiassa muotoilulla on meillä ollut merkitystä monin tavoin, kuten Paula Hohdin toimittama Rajaton Muotoilu-kirja[EB2]  ansiokkaasti osoittaa. Muotoilu on tuonut elämäämme käytännöllisyyden ja kauneuden ohessa vaurautta sekä kansallista ylpeyttä. Suomea tarkastelevalle antropologille muotoilu on kulttuuria laajimmassa merkityksessään: se luo identiteettejä paitsi esineille myös ihmisille. Siinä mielessä suomalaisen muotoilun kaksi kultakautta – 1900-luvun taitteen tekninen ja taiteellinen innovatiivisuus ja sotien jälkeinen kukoistus – ovat myös poliittisen historian kannalta keskeisiä. Ne työstivät luonnon, tekniikan ja arkisten ajatus- ja käyttäytymistapojen vyyhdin, joka on koettu nimenomaan suomalaisena. Kansallinen identiteetti on konkretisoitunut helposti tunnistettaviin ja käyttökelpoisin esineisiin ja funktionaalisiin ja hyvin hoidettuihin rakennuksiin.

Ehkä designissa ärsyttääkin markkinavetoisuutta enemmän sen lupaus ratkaista maailman ongelmat. Designia on pyritty valjastamaan ainakin seuraavien ongelmien ratkaisuksi: eläkepommi, maailman öljyvarantojen ehtyminen, ilmastonmuutos, nälänhätä, köyhyys, digitaalinen kuilu[ark3] , nuorisotyöttömyys, väestönmuutos, sotilaalliset konfliktit, finanssilaitosten vastuuttomuus ja globaali taloudellinen epävarmuus… Ei liene sattumaa, että design-retoriikka on voimistunut nimenomaan pelkoja ruokkivan futurologian kannattelemana, joka nivoo yhteen ympäristöuhat, insinöörien osaamisen ja life-stylen, jota myös eco-chiciksi kutsutaan. Ulkoapäin Suomea tutkiva antropologi saattaisi päätellä, että onnea ja iloa pursuavasta viestinnästä huolimatta yhteiskunta ei niinkään odota parempaa tulevaisuutta kuin parempaa huonovointisuuden ennaltaehkäisyä.

Brittiläinen muotoilun historioitsija Guy Julier on kirjoittanut designista paljon. Hän puhuu vuolaasti designin kaupallisuudesta, mutta tunnistaa asiassa toisenkin puolen. Viitaten kestävän muotoilun sankarin, Victor Papanekin perintöön, Julier sanoo: ”Muotoilussa on aina ollut näitä rinnakkaisia maailmoja, ihmiset löytävät aina uudestaan hitaita, intiimejä ja käsintehtyjä tapoja parantaa maailmaa sekä olla kriittisiä.” Julierille muotoilu ja arkkitehtuuri ovat sinänsä politiikkaa – nehän tekevät ihanteista materiaa. Kun muotoilija suunnittelee, yhdistelee ja ideoi muutakin kuin ainetta, pienet tekijät ja myös suuret designia ja innovaatioita myyvät konsulttifirmat, kuten kalifornialainen IDEO, ”imevät itseensä uudestaan vanhoja ajatuksia ja soveltavat niitä aineellisten ja palveluinnovaatioiden sijasta sosiaalisiin innovaatioihin”. Tätä Julier kutsuu ”design-aktivismiksi”, jota voi tunnistaa Suomessakin: muun muassa julkisten tilojen parannustalkoita, kaupunkiviljelyä ja epäkohtien graafista visualisointia. Oiva esimerkki on design- ja talkoohengen tuotos, ympäristöjärjestö Dodon ideoima viljely- ja kohtaamispaikka Kääntöpöytä, joka kohosi kevään mittaan Pasilan vanhalle ratapihalle.

Myös helsinkiläisten Jenna Sutelan ja Anni Puolakan perustama OK Do, joka tutkii designin potentiaalia kriittisesti taiteen ja keskustelun muodossa, tuntuisi täyttävän Julierin mainitsemat design-aktivismin kriteerit: pyrkiä sosiaaliseen, ympäristölliseen ja poliittiseen muutokseen, maksusta tai ilman. Sutela on asunut Lontoossa, ja hänellä on monipuolinen perspektiivi designin mahdollisuuksiin. ”Suomalaiseen kenttään mahtuu kaikenlaista, mutta meillä ei osata vielä teoretisoida designia”, hän pohtii. Siihen tarvitaan kykyä asettaa muotoilu laajempaan kontekstiin ja halua paljastaa ongelmia mukavuuden tuottamisen lomassa. Sutelan kriittisyys näkyy pamfletissa, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Martti Kallialan ja Tuomas Toivosen kanssa. Solution 239–246, Finland: the Welfare Game (2011) parodioi design-ajattelun optimismia.

Vakavasti otettuna design-käsite voi auttaa näkemään, että kulttuuri, etiikka ja politiikka kietoutuvat aina aineeseen ja sen muokkaukseen. Olen jopa kuullut helsinkiläisen design-ammattilaisen miettivän, mitä talouskasvun loppu vaatii arkkitehtuurilta ja kaupunkisuunnittelulta. Ei sen tutkiminen pahasta ole.

Irritating and intriguing design

Design is being put to a variety of social uses these days. From business to public services, design is believed to have the power to solve problems. It is said that service design and strategic design will fix even the wickedest challenges and do so in a creative and realistic way that doesn’t ignore the messiness of the real world.

Although design-hype may irritate, the search for improvements going on under its umbrella is not something that architects and urban planners can simply ignore.

The increased use of the word “design” appears to be related to the idea that the world is a substantially more complicated and unpredictable place than it was even a short time ago. A designer or planner (without going into the awkward nuances involved in translating between Finnish and English) is now perceived as a technical prodigy and a better model of expertise than the narrow specialist. The designer thinks with his or her hands, draws, experiments and ponders, but always comes back to tangible reality.

In its vagueness, the new, open conception of design is connected to contemporary urban policy, where cities compete to offer the best conditions for doing innovative business and for friendly hanging out. Researcher-consultants like Richard Florida and Charles Landry – who has worked for Helsinki – have encouraged cities to acquire well-designed spaces, logos, slogans, events and other fun and stylish things. In addition they advocate openness and tolerance. From the point of view of citizens, however, this often means subordinating architecture and urban planning to servicing the comforts of a so-called creative class and an ever more mobile financial elite. Urban scholar Maria Kaika has gone so far as to suggest that the architecture produced by current policies could well be dubbed autistic, so little does it respect the character of the existing city or the everyday collective life of its inhabitants.

When it is oriented towards commercial ends, urban policy offers designers a range of employment opportunities, not least during this festival year. As World Design Capital, Helsinki and its partner cities have been packaged together into a real inventors’ workshop: here the principle “design changes the world”, is applied to developments in the public, the private and the third sectors. Design is needed not just to realize WDC-branded litter-bins but a whole range of messages directed at customers.

If this publicly supported design-hype feels like a case of compulsory cheerfulness, questioning it – as the debate around the Guggenheim indicated – is difficult. In Finland the situation is not helped by the fact that for us design is such a loaded concept, a natural pair for an equally loaded “architecture”. The queasy feeling gets worse as one thinks about how once-innocent design has given itself to the demands of a celebrity-centred economy. It feels wrong that, under the protection of the design year, social services teach clients to brand themselves, and that the environment gets designed to suit wealthy tourists, the creative economy’s bohemian types and rootless capital.

Design and industrial capitalism have always been intertwined though, even in Finland. In fact, design has had broad social significance, as the collection edited by Paula Hohti, Rajaton Muotoilu, expertly shows. Besides practicality and beauty, design has brought wealth and national pride. For an anthropologist scrutinizing Finland, design is culture in its broadest sense: it confers identity not just on objects but people too. In that sense, the two golden ages of Finnish design – the technical and artistic innovations of the turn of the twentieth century and the post-war design boom – are also important in terms of political history. They worked nature, technology and everyday habits of thought and behaviour into a bundle that feels specifically Finnish. National identity has been made concrete in the form of easily identifiable and useful objects and as functional and well-managed buildings.

So, perhaps more than the fact that design is market-driven, what irritates is its promise to solve the world’s problems. Efforts have been made to harness design to solve at least the following problems: the pensions explosion, the peaking of global oil reserves, climate change, starvation, poverty, the digital divide, youth unemployment, demographic transition, military conflict, financial irresponsibility and global economic uncertainty… Surely it is no accident that design-rhetoric has grown precisely on the back of a fear-mongering futurology, which knits together environmental threats, technical expertise and lifestyle or, as it is also known, eco-chic. The anthropologist examining Finland from the outside might conclude that, despite a stream of communications brimming with joy and happiness, society is not so much anticipating a better future as looking for better ways to avoid a miserable one.

The British historian of design, Guy Julier, has written extensively about design. He is happy to talk about the commercialism of design but he also sees another side to the story. Referring to the heritage of the hero of sustainable design, Victor Papanek, Julier says, “design has these parallel worlds. People are always recovering slow, intimate and hand-made ways to make the world a better place and to be critical”. For Julier, design and architecture are political in themselves – they do, after all, turn ideals into matter. When a designer models, combines and works with immaterial things too, then the small makers as well as the big players, such as the California-based IDEO, “draw on old ideas, but instead of applying them to technical or service innovations, increasingly apply them to social innovation”. This is what Julier calls “design activism”. It can be found in Finland too: collective efforts to upgrade public facilities, urban gardening or the graphic visualization of injustices. An apt example is Kääntöpöytä or The Turntable. A product of the design-spirit as well as the Finnish talkoo-spirit of joint voluntary working, this urban farm and meeting place, conceived by the environmental organization Dodo, took shape over the spring in Pasila’s old railway yard.

Helsinki-based OK Do, founded by Jenna Sutela and Anni Puolakka, which studies design and its potential critically through art and debate, would also appear to fulfil Julier’s criteria of design activism: it strives for social, environmental and political change, whether the work is paid or not. Sutela has lived in London and takes a broad perspective on the possibilities of design. “The Finnish field has ample room for variety, but we do not yet know how to theorize design”, she ponders. For that, one needs the ability to set design in its wider context and a desire to unmask problems as well as create comfort. Sutela recently expressed her critique in the pamphlet she co-wrote with Martti Kalliala and Tuomas Toivonen. Solution 239-246, Finland: The Welfare Game (2011) parodies the optimism of design-thinking.

So, taken seriously the concept of design can help us to see that culture, ethics and politics are always entangled in matter and its shaping. I have even heard a Helsinki-based design professional reflect on what the end of economic growth will require of architecture and urban planning. Surely researching into that is no bad thing.

Kirjallisuutta | References

Alison Clarke: ”Introduction” in Design Anthropology: Object Culture in the 21st Century, Springer-Verlag, Wien 2011.

Maria Kaika: ”Autistic architecture: the fall of the icon and the rise of the serial object of architecture” in Environment and Planning D: Society and Space 29(6), 968–992. 2011.

Paula Hohti (toim.): Rajaton Muotoilu: Näkökulmia suomalaiseen taideteollisuuteen, Avain/Ornamo, Helsinki 2011.

Guy Julier: The Culture of Design, 2nd Edition, SAGE Publications, London 2008.

Martti Kalliala with Jenna Sutela and Tuomas Toivonen: Solution 239–246, Finland: The Welfare Game, Sternberg Press, Berlin 2011.

Advertisements
2 comments

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: